PÄÄKIRJOITUS

Eräänä kesäisenä iltapäivänä nuorena teinityttönä olin tekemässä lähtöä kaupan pihasta punamustalla 50-kuutioisella Honda Monkeyllani. Vieressäni patsasteli bootseihin ja mustaan nahkatakkiin sonnustautunut parrakas mies ainakin 1200-kuutioisen Harley Davitsonin selässä. Tämä ystävällinen mies pyysi: -Polkaisepa se (mopo) käyntiin. Haluan kuulla, miten se ääntelee. Minähän napakasti polkaisin ja monkeyni pärähti: dndrrrrrrr.  

Miehen harlikka sai varmasti vaikuttavamman jyrähdyksen aikaiseksi mutta minun onneani se ei himmentänyt himpun vertaa. Mopo oli minulle yhtä kuin vapaus. Vapaus tulla ja mennä miten halusin ja minne halusin. Joskus vapaus katkesi 300 metriä ennen bensatankkia mutta aina oli sen verran kolikoita takintaskussa tai löpöä isän kanisterissa, että matka jatkui.  

Homma pelitti pitkälle luottamuksella. Vanhempani luottivat siihen, että osaan katsoa ympärilleni ja että minulla on silmät takaraivossakin. Kaikkea liikkuvaa piti väistää ja ihmisten päälle ei saanut ajaa. Kevyenliikenteenväylät eivät olleet mopoja varten. Pyysin minä joskus naapurin poikia virittämään moponi mutta eivät he suostuneet ja hyvä niin. 45km/h oli riittävä vauhti, se vei eteenpäin.

Nyt kun taas kevätaurinko lämmittää asfalttia ja bensa polttaa suonissa, laitahan jäitä kypärään ja muista ottaa huomioon sekä hevos- että lihasvoimalla liikkuvat kanssaihmiset.

Puhtia huhtikuuhun ja aurinkoista aprillipäivää kaikille!

T. Satu-ope