PÄÄKIRJOITUS: Palloilu piristää!

 

Aloitin tänä syksynä uuden lajin - lentopallon. Lajissa viehättää sosiaalisuus: on kiva pelata mukavassa seurassa. Lajissa kiehtoo myös sen tunteikkuus. Voit härkäpäisesti paiskoa palloa verkon yli ja purkaa paineesi onnettomaan pallonretaleeseen. Sormilyönti puolestaan vaatii herkkyyttä ja joustavuutta, jotta pallo liitää kiertelemättä oikeaan suuntaan. Jokaisesta onnistuneesta tällistä vastustajan kenttään saa pisteen, joka palkitsee. Lajissa on sääntöjä muttei liikaa. Ne on mahdollista omaksua. Toimiva pallotteluketju syntyy siitä, kun jokainen pelaaja tietää oman tehtävänsä.

 

Uuden edessä aikuinenkin voi tuntea olonsa hämmentyneeksi ja hieman araksi. Asetin itselleni järkevän tavoitteen: pallo pitää saada verkon yli. Latasin kaikki aloitussyöttöni vastustajan puolelle ja intoni pelata vain kasvoi. Jes! Ja onhan sekin taito, että saa pallon vastustajan puolelle olemalla selin verkkoon ja pompauttamalla pallon jalalla oman pään ja verkon yli.

 

Parhaat tarinat syntyvätkin kommelluksista. Passariksi kutsutaan pelaajaa, joka koskee palloon toisena ja tekee sormilyönnin hyökkääjälle. Pelin tiimellyksessä olin juuri aikeissa ottaa pallon haltuun, kun jostakin kajahti: - Passari! Häkellyin ja osoitin itseäni sormella: - Ai, minäkö? Ei saanut hyökkääjä minulta palloa mutta tapahtuma jaksaa naurattaa minua vieläkin. Koen vahvuudeksi sen, että saan pelata kokeneempien kaartissa. Opin lajia paremmin, kun kanssani pelaa ihmisiä, jotka osaavat ottaa hennot, kierteiset syöttöni vastaan ja vastaavasti näpäyttää pallon hallitusti minulle takaisin.

 

Niin lentopallossa kuin elävässä elämässäkin tulee vastaan takapakkeja. Pallo suorastaan sinkoutuu taaksepäin, kun sen pitäisi leijailla päämäärätietoisesti eteenpäin. Silloin pitää vain luottaa siihen, että kyllä joku ottaa kopin.

 

Reipasta marraskuuta kaikille!

 

T. Satu-ope