Syyskuu, sienikuu - Pääkirjoitus

Syksy on sitä aikaa, että loispiponen ja mönjävahakas pilkistävät piiloistaan. Eteen saattaa tupsahtaa myös mukulakuukeloita ja kelmukoita. Joskus jalanjuuressa saattaa kyyristellä myös outorisakas tai loishytykkä. Puhun sienistä. Pidän sienestämisestä yli kaiken. Sienestäminen raikkaassa säässä on rentouttavaa, vaikka sienikori jäisikin kuivan sään takia tyhjäksi.

Suomen kieli on hyvin mehevä ja eloisa kieli. Sienet ovat yksi pohjaton varasto rikkaalle kielenkäytölle ja nimeämiselle. Pistehimmihiippo ja nuhrumyyränlakki kuulostavat hilpeiltä ja hullunkurisilta.

 

Suomen kielen taipuisuutta ja mielikuvituksellisuutta käytetään joskus myös vääriin tarkoituksiin. Pienissä seurueissa saatetaan toisista ihmisistä keksiä erilaisia ”kuvailevia” nimityksiä. Jos kaveria mollataan känsätuhkeloksi tai haisuhaperoksi, eivät nimet enää kuulostakaan hupaisilta. Limanuljaska ei oikein sovi uuden luokkakaverin nimeksi, eikä kukaan  varmasti halua itseään kutsuttavan löyhkäseitikiksi. Tällaisten sanojen yllä leijailee pääkallo myrkyllisyyden merkkinä. Tällaiset sanat eivät ole ollenkaan nielemisen arvoisia eikä niitä ei saa sulattaa.

Sen sijaan, jos potkaisen varpaan kiveen, saattaisivat ryhäpahkalakko tai hytyrypäkkä ollakin riittävän painokkaita ilmaisuja kuvaamaan äkillistä tuskaani. Mietitäänpä siis tarkkaan, miten käytämme ilmaisuvoimaista kieltämme.

T. Satu-ope

….JA MARS SIENIMETSÄÄN PYÖRÖN VÄKI!