Kun ensimmäisen kerran, kuulin Camera Obscurasta, minulla ei ollut mitään hajua, mitä se oikein tarkoittaa. Myöhemmin se kuitenkin selvisi minulle.
16.11.2016, kävimme luokkani kanssa Camera Obscurassa, joka järjestettiin Pinarilla. Sitä ennen, teimme luokanohjaajan tunnilla alustavan tehtävän sitä varten. Tehtävässä mietittiin mitkä asiat ovat tärkeitä omassa elämässä, ja mitä tapahtuisi, jos tärkeät asiat puuttuisivatkin meiltä. Tehtävä oli kiinnostava, ja sai oikeasti ajattelemaan, mikä todella on tärkeää ja mitä elämässä oikeasti tarvitsee. Onko esimerkiksi puhelin välttämätön, ja voiko ilman sitä elää? Miltä tuntuisi, jos ei osaisikaan kirjoittaa?
Camera Obscura oli siis mielikuvaseikkailu pimeässä huoneessa, ohjaavat kuulokkeet päässä, ja sen oli tarkoitus kasvattaa itsetuntemusta. Siellä tehtiin myös muita kivoja tehtäviä. Pinarilla luokkamme jaettiin aluksi kahteen ryhmään. Meidän ryhmämme meni yhteen huoneeseen juttelemaan tunteista. Meidän piti miettiä, mitä olimme tänä aamuna tunteneet, ja ottaa kortti, jossa tunteemme oli. Sen jälkeen keskustelimme, miksi olimme tunteneet juuri niin. Seuraavana meidän täytyi värittää, ihmisen kehoa kuvaavasta kuvasta alueet, joilla tunteemme oli tuntunut. Esimerkiksi nälkä tuntuu ainakin mahassa, väsymys koko kehossa, ärsytys voi tuntua päässä ja niin edelleen. Oli hauska pohtia tunteita noin tarkasti, sillä yleensä niitä ei mietitä noin paljoa. Toki tunteet tiedostetaan, mutta ei kovin moni niitä varmaan sen kummemmin analysoi.
Tämän jutun jälkeen menimme toiseen huoneeseen. Siellä yritimme pohtia asioita luokanohjaajastamme. Osa ryhmästämme lähti ja tällöin mielikuvaseikkailuradalle. Luokanohjaajamme oli valmiiksi vastannut seitsemään kysymykseen ja yritimme arvata, mitkä hänen vastauksensa olivat olleet. Kysymyksissä mietittiin luokanohjaajan lempiväriä, suosikkinäyttelijää ja muuta tällaista. Vastauksien jälkeen käytiin läpi oikeat vastaukset. Monet tiesivät monia asioita luokanohjaajastamme ja monet vastaukset osuivat oikeaan, eivät tietenkään kaikki. Tämän jälkeen osa lähti radalle ja loput tekivät odotellessa saman tehtävän, kohteena yksi luokkalaisistamme.
Itse menin kaikista viimeisenä radalle. Minua jännitti hiukan, mitä rata pitää sisällään. Ohjaajat, kuitenkin kertoivat, ettei se ole mitään pelottavaa ja saamme kuulokkeet, joista tulee koko ajan ohjeita, minne pitää mennä. Radalle mentiin siis yksin. Huone oli hämärä, mutta siellä näki kyllä kulkea. Hämäryys loi mukavan tunnelman.
Radalle mennessä en tiennyt mitä siellä pitäisi tehdä. Meille kerrottiin, että menemme etsimään aarretta. Kuulokkeista kuului onneksi koko ajan selkeitä ohjeita ja havainnollistavia ääniä. Kun oikein eläydyin, tuntui, kuin olisi ollut jossain aivan muualla. Kuulokkeet piti pitää päässä koko ajan.
Radalla ei tarvinnut tehdä mitään ihmeellistä. Sen olisi pystynyt kahlaamaan läpi tekemättä mitään, pelkästään kävelemällä. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan niin tehnyt, minä en ainakaan. Se oli sitä paitsi erittäin avartavaa, jos jaksoi keskittyä ja miettiä asioita ohjeiden mukaisesti. Huoneeseen oli rakennettu pieniä verhoilla eristettyjä "huoneita", joissa jokaisessa oltiin hetki ja tehtiin erilaisia asioita. Eikä siellä ollut mahdollista eksyä, seinissä olevien nuolien ja kuulokkeiden ohjeiden ansiosta. Täytyi muun muassa unelmoida, miettiä unelmiaan, pohtia toimiiko oikeudenmukaisesti erilaisissa tilanteissa, mietiskellä tulevaisuuttaan ja tilannetta, jossa on jollain tavalla epäonnistunut ja miten siinä voisi seuraavalla kerralla onnistua. Olemalla oma itsensä, rohkeampi tai rennompi ja niin edelleen. Lopussa sillan alta piti katsoa mikä se aarre on. Se luki lautojen alla olevassa kartassa. Se ei ollut mikään tavara. Sen jälkeen piti täyttää rataan liittyvä kysely, jota katsotaan seuraavalla tähän Camera Obscuraan liittyvällä purkutunnilla. Itse olemme ainoat ihmiset, jotka saavat nähdä tämän kyselyn. Sitten täytyi vielä täyttää palautekysely.
Camera Obscura oli erittäin mielenkiintoinen kokemus. En ole ennen tehnyt mitään tämän tyylistä, joten se teki tästä vielä jännittävämpää. Tulen varmasti muistamaan tämän pitkän aikaa. Jo alussa, minua kiehtoi ajatus mielikuvaseikkailusta, en tiennyt mitä odottaa, mutta jo ajatuskin oli kiinnostava. Radan jälkeen minulla oli jotenkin raukea ja rentoutunut olo.
Jutussa ei valitettavasti ole kuvia, koska jo alussa puhelimemme kerättiin pois, eikä niitä saanut käyttää koko Pinarilla olon aikana. Puhelimet olisivat luultavasti vain häirinneet koko juttua. Pidin kuitenkin Camera Obscurasta todella paljon ja se jollain tapaa myös kannusti miettimään itseään, tunteitaan, oikeudenmukaisuuttaan ja sitä, kuinka tärkeitä kaikki ihmiset ovat. Tässä on hyvää myös se, että Camera Obscura oli varmasti jokaiselle aivan erilainen kokemus ja kaikki tunsivat ja miettivät sen varmasti aivan eri tavalla, kuin minä.
Suvi Nykänen 8D
Kommentit
Lähetä kommentti